miksi ihmisillä on typeriä olettamuksia musta, miten mä toimin ja mitä mä ajattelen. etenkin tuntuu, että on joku kaava, minkä mukaan mun pitäisi ajatella ja toimia. hei, minäkin olen vain ihminen ja oma itseni, en halua miellyttää ketään vaan olen vain minä, pieni ihminen suuressa maailmassa.
tuntuu vaan, että kun en toimi tavalla millä on oletettu minun toimivan, niin ihmiset kääntävät selkänsä. oikeasti, en osaa olla mitään muuta kuin olen ja en tarkoita sillä mitään pahaa, vaikka välillä tuntuu että satutan joitakin ihmisiä vaikka yksinkertaisesti en edes tekisi mitään. miten tämä on mahdollista?
tiedättekö miltä tuntuu kun sinulle erittäin rakas ihminen satuttaa sinua sanoillaan kyyneliin asti? tuntuu, että olen taas jossakin eksyksissä, enkä tiedä minne suuntaan lähtisin ja miten.
jokaiseen riitaanhan on aina kaksi ihmistä, kaksi osapuolta. mutta mitä jos toisen osapuolen ei anneta edes puhua, vaikka asiaa olisi paljon? taas typeriä olettamuksia, mukamas ihmiset tajuaa mikä mulla on ja mitä haluaisin sanoa, ei mene näin! typerintä on vielä se, että kun ei voida kaksi aikuista ihmistä puhua vakavasti ilman mitään ärräpäitä ja vihastumista.. en ole enää hiljaa siksi, että en haluaisi puhua, vaan yksinkertaisesti siksi, koska en tiedä mitä minun pitäisi enää sanoa.
kaksi ihmistä vaan ymmärtää toisensa todella väärin ja tästä se lähtee.. minut tuomitaan ennen kun olen edes saanut sanoa mitä asiaa minulla on. asiat katsotaan omalta kantilta ja tuomio on valmis, ehkä molempien pitäisi katsoa peiliin.
olen pettynyt ja surullinen, taas, ja niin yksin.
mutta loppujen lopuksi, niin se menee, meistä jokainen seisoo viimeiseksi täällä yksin ja omillaan, kehenkään ei kannata tarrautua, sillä mikään ei ole ikuista, ei mikään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti