mulla on jo pidemmän aikaa ollut sellainen fiilis, että mun elämästä puuttuu jotain todella suurta. olen tämän puolen vuoden aikana etsinyt itseäni ja yrittää etsiä sitä "mun juttua" tässä elämässä, ja minun on valitettavan hienoa todeta, että tämä tyhjä olo heijastuu edelleen olemattomasta hevosharrastuksestani.
nyt todellakin tiedän, että mikä mun elämästä puuttuu. mulla on melkein kaikkea, mutta en ole onnellinen, mutta nyt tiedän vastauksen, että miksi.
tosiaan, harrastin ratsastusta siis n. 7 vuotta, kunnes viime syksynä lopetin, koska ei ollut enää paikkaa missä harrastaa. minullahan oli oma poni ja melkein asuin tallilla koska olin siellä päivittäin, joten muutos oli suuri. mutta nyt olen huomannut, että en osaa elää ilman hevosia, enkä haluakkaan. minua ei saa onnelliseksi uusi kenkä pari kaapissa, tai uudet matot lattialla. ei, minut saa onnelliseksi se tuttu hevosen haju ja se tunne, että on jotain mistä pitää kiinni.
kävin yhdellä tallilla pidemmän aikaa, jossa oli tosi hyvä ilmapiiri, mukava omistaja, kivat hevoset ja mahtava kaveri porukka, sekä minulla oli sinä aikana pari ylläpito hevosta sekä tuo oma poni, jonka siis pelastin huonoista oloista. toisin sanoen, paljon on koettu, ja niitä voi muistella niin nauraen kuin itkien.. tämä on ollut oikeastaan mahtavinta aikaa ikinä mun elämässäni, koska tunsin, että kuulun jonnekkin, minusta pidetään ja että minusta on hyötyä.. mutta sitten kaikki muuttui.
..en oikeastaan edes tiedä mitä tapahtui, jotenkin koko porukka hajosi ja löysin itseni eri tallilta. lopulta loppui koko hevosharrastus ja myin ponini yhdelle naiselle seuraponiksi. jotenkin tosi ikävä ja monimutkanen juttu, ja oon kaikesta tapahtuneesta todella pahoillani.
haluaisin, että asiat olisi kuten ennen, mutta se on valitettavasti kai mahdotonta. haluaisin palata ajassa taaksepäin, mutta se ei onnistu. haluaisin edes sopia asiat ja mahdollisesti luoda jotain yhtä hienoa tulevaisuudessa.. vaikka ks. paikkaan oikeastaan haluaisinkin palata, en yksinkertaisesti uskalla, koska en tiedä mitä minusta siellä ajatellaan. melkein itku kurkussa kirjoittelen tätä tekstiä kun muistelen kaikkea hienoa (ja vähemmän hienoa) mitä silloin tapahtui, onneksi muistot säilyy ja niitä kukaan ei minulta vie! kiitos kaikille joiden kanssa olen saanut näitä asioita kokea, en unohda teitä. silloin vain oli yksinkertaisesti parhain hevos- ja kaveriporukka mitä on ikinä ollut tai tulee olemaan.
"on syksyinen satainen ilta, pitkä tumma tyttö peilailee itseään vesilätäköstä ja kiroaa miksi naama on täynnä kuraa, niin -miksiköhän? nämä ajatukset kuitenkin katoavat kun pitkähiuksinen laiha tyttö miettii ääneen, että mitä seuraavaksi söisi. hän unohtaa kuitenkin nälkänsä, kun kiinnittää huomionsa hieman pienempään tyttöön joka haahuilee mietteliään näköisenä ympäri tallin pihapiiriä koska on taas hajamielisenä unohtanut, että mitä pitikään tehdä? hän kuitenkin keksii tekemistä ja menee hakemaan valkoisen ponin tarhasta talliin, koska kiharahiuksinen tyttö ei halunnut tätä tehdä, koska valkoisella suurella ponilla on ehdottomasti jokin salaliitto häntä vastaan, ja haluaa ehdottomasti pahoin pidellä hänet. valkoinen poni hirnahtaa toiselle hevoselle, joka päästää oudon röhkäisyn takaisin. tämän ylläpitäjä harjaa aasilta muistuttavaa hevostaan ja miettii, mahtaakohan tämä olla sittenkin muuli? tämä kuitenkin unohtuu kun hän keskittyy seuraamaan kun pieni vaaleampi tyttö työntää kättänsä vaalean ruskean hevosen suuhun, ja kovaääninen tyttö huutaa vahingoniloisella äänellään, että mitä hänen otuksensa nyt vaihteeksi söi? ja minä nauran tätä touhua tajuamatta enää yhtään mistään enää mitään, ja tallinomistaja nauraa hulvattomasti meidän "suurille" ongelmillemme ja tarjoaa parhaimman avun mitä voi meidän henkisille ongelmille tarjota." tälläisenä minä teidät lähinnä muistan.
mutta takaisin aiheeseen, olen tosiaan yli puoli vuotta yrittänyt elää ilman hevosia, ja se ollaan jo nähty, ei siitä tule mitään. loppujen lopuksi noin ei vain voi lopettaa mitään, mille on omistanut koko elämänsä. luulin olevani niin vahva, että osaisin elää ilman, vaikka en haluaisikaan. mutta aina se kaipuu ja puuttuva pala nousee esille jostain. ja loppujen lopuksi, miksi pitäisi yrittää elää ilman tärkeimpää asiaa elämässään? haluan jotain muutakin mille omistautua ihan täysillä, kuin työni. haluan vapaa-ajalleni jotain tekemistä, ja haluan toteuttaa omia haaveitani. elämästäni vaan puuttuu se jokin ilman niitä kauraturpia.isänikin sanoi (ihme kyllä), että minun pitäisi pitää kiinni harrastuksestani, ja että miksi en jatkaisi ratsastusta. kai hän on tajunnut, että miten tärkeää on olla jokin harrastus, kiinnostuksen kohde ja muutenkin.. hevoset on oikeasti tärkeitä mulle, ja voin jopa sanoa olevani masentunut ilman niitä. hän ehkä osaa kuvitella tilanteeni, kun harrastaa itse moottoripyöräilyä ja ymmärtää siksi miltä minusta tuntuu. hetken aikaa kyllä pärjää ilman, mutta pidemmän päälle ei onnistu!
tottakai minua toisaalta myös kaduttaa esimerkiksi ponini myyminen, mutta sain sille maailman mahtavimman paikan ja nyt kaikki on hyvin, ja katseet kohti uusia tuulia! minulla on mahdollisuus mennä elämässäni eteenpäin, vaikka sama harrastus olisikin niin tulee muutoksia sillä voin panostaa enemmän ratsastukseen. (ks. poni ei ollut ratsu) ja tämä helpottaa elämääni, koska ne neljä vuotta mitä tuo minulla oli, niin kavereillani oli "kunnon" hevoset joilla ratsastaa, minulla pikkuponi jota hoitaa.. vaikka ratsastus ei ole tärkeintä, niin voin silti myöntää, että kyllä tuo silti vaivasi. vaikka näitä vuosia en vaihtais, ovat olleet minulle arvokkaimpia hetkiä ja kokemuksia tähän mennessä. ehkä elämäni rikkaimmat (mutta silti rahallisesti köyhimmät) neljä vuotta.
mutta nyt siihen viimeiseen sanomaan jota tulin hehkuttamaan. päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja aloittaa ratsastuksen uudelleen. ensin masensi ajatus, että eihän minulla ole mtn paikkaa missä aloittaa! keksein kuitenkin hyvän idean ja laitoin n. viidelle eri ihmiselle viestiä jotka lähikunnilla etsii vuokraajaa/liikuttajaa hevoselleen, joten, nyt toivotaan vain parasta! olisi niin mahtavaa ja piristävää jos olisi edes 1-2 kertaa viikossa joku hevoskaveri jonka kanssa touhuta. sitten vanhempana voisi miettiä sitä lapsuuden haavetta, omaa hevosta.
mutta nyt jokainen laittaa peukut pystyyn, ja katsotaan mitä elämä tuo mulle tullessaan. uskon edelleen, että se mitä tulee tapahtumaan niin näin on myös tarkoitus tapahtua. innolla kohti uusia tuulia, ja otan mielelläni haasteet vastaan.
hei, kerran me vain eletään. miksen saisi toteuttaa unelmiani jos ne saavat minut onnelliseksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti